Ngangaon metsä on vain 1.2 neliökilometriä ja varsin kapea. Metsässä elää pikkugalagoja ja puutamaaneja, jotka ovat sukupuuton partaalla.
Ngangaon metsän kasvattaminen ja myös metsän ympärillä olevien ihmisten huomioiminen suojelutyössä on välttämätöntä, jotta lajit voidaan pelastaa sukupuutolta.
Suojeluprojektista kertova video
Projektin toimintaidea:
Kukin Ngangaota ympäröivä koulu istuttaa noin 500 puuta. Oppilaat hoitavat istutuksen ja he myös kastelevat puita kuivalla kaudella.
Oppilaille pidetään luonto-tiede-ympäristökasvatusta, ja järjestetään retkiä Ngangaon metsään ja myös savannien luonnonsuojelualueille, jossa he pääsevät näkemään Afrikan isoja nisäkkäitä, kuten norsuja ja kirahveja.
Taitavuorten nuorille tämä yhteistyö ja opetus on tärkeää, innostavaa ja kiehtovaa, sillä heillä ei ole ollut mitään vastaavaa aiemmin.
Tämä projekti on syntynyt pitkän mietinnän ja viiden vuoden kehittelyn tuloksena. Projektia koordinoidaan Taitavuorilla Helsingin yliopiston Taitan tutkimusaseman kautta.
Mikäli vain istutettaisiin puita, sillä ei saavutettaisi mitään, sillä puut kuolisivat ennen kuin ne ehtisivät kasvaa tarpeeksi suuriksi selviytyäkseen. Puita täytyy kastella kuivalla kaudella.
Toinen tärkeä seikka on kasvattaa ihmisten ymmärrystä luonnon vuorovaikutussuhteista. Siitä, miten tärkeitä luonnonvaraiset puut ovat ympäröivälle luonnolle, ja miten vastapalveluksena heillä on sateita, ja hedelmällistä maata mitä viljellä.
Monilla alueilla Keniassa luonnonvaraiset puut hakattu pois ja ne on korvautunut maanviljelyksellä, joka sittemmin on jouduttu lopettamaan maaperän köyhdyttyä ja kuivuuden vuoksi. Samoin laajoilla alueilla alkuperäiset puulajit on korvattu eksoottisilla puilla kuten eukalyptuksella, männyllä, sypressillä, jotka imevät maaperästä kaikki ravinteet, palavat helposti ja lisäävät kuivuutta.
Projektin tavoitteena on kasvattaa Ngangaon metsän kokoa. Sillä on suoraan merkitystä pikkugalagojen ja puutamaanien levinneisyyteen. Mutta samalla tämä kasvava metsäalue toimii tuhansien muiden lajien elinympäristönä.
Näin voit auttaa:
Ensimmäisenä vuonna tuen määrä on 600 euroa/koulu, tällä rahalla hankitaan istutettavat puut.
Seuraavina vuosina tuen määrä on 400 euroa, tällä summalla rahoitetaan 50 oppilaan retki savannin luonnonsuojelualueelle.
Kussakin koulussa järjestetään kuukausittain luontoon, tieteeseen ja ympäristöön liittyvää opetusta ja retkiä. Tätä järjestävät tutkimusaseman työntekijät, sekä Taitavuorilla tutkimusta tekevät tutkijat.
Projektin johtaminen Suomesta: Hanna Rosti, Helsingin yliopisto
Projektin johtaminen Taitalla: Benson Lombo, Taitan tutkimusasema
Projektin rahoituksen koordinointi: Miltone Kimori, Taitan tutkimusasema
Ota yhteyttä!!
Voimme rakentaa yhdessä kullekin sopivan muodon auttaa!!!
Hanna Rosti hanna.z.rosti(at)helsinki.fi
Puiden istutusta Shimbon koulussa yhteistyönä Taitan tutkimusaseman henkilökunnan ja tutkijoiden kanssa.
Taita Conservation Club on Taitavuorilla, Keniassa, Ngangaon koulusta alkanut luontokerho, joka perustettiin alkuvuodesta 2023.
Luontokerhoon kuuluu yli 100 oppilasta.
Kerhon toiminta voitiin aloittaa Lahden Gaudian lukion rahoituksella.
Ensimmäisten kuukausien aikana toimintaan on kuulunut luontoretkiä metsään, jonka eläimet ja kasvit ovat hyvin uhanalaisia.
Opiskelijat ovat myös istuttaneet 500 puuntainta.
Näiden puuntaimien kastelu ja hoito kuuluu oppilaiden töihin
Luontokerho kokoontuu joka keskiviikko
Luontokerhon vetäjinä toimivat luonnonsuojelija Benson Lombo ja opettaja David Muthuku. He ovat molemmat paikallisia.
Taitavuorilla lähes kaikki metsät on hävitetty. Se on hirvittävä menetys, sillä nämä metsät olivat maailman monimuotoisimpia.
Tällä hetkellä metsiä on jäljellä, jos kaikki lasketaan yhteen, noin kahdeksan neliökilometriä.
Metsien katoaminen on johtanut kuivuuteen, ja maanviljelystä on tullut vaikeaa. Lisäksi silloin kun sataa, sadevesi vie mukanaan loppujakin jäljellä olevasta maasta.
Ilmastonmuutos on suuri huolenaihe alueella.
Taitavuorilla on Helsingin Yliopiston tutkimusasema, joka on toiminut jo yli 10 vuoden ajan.
Olen itse tehnyt alueella tutkimusta yli neljän vuoden ajan. Tutkimus on keskittynyt yönisäkkäisiin, pikkugalagoihin ja puutamaaneihin, jotka ovat metsien häviämisen takia kuolemassa sukupuuttoon. Tutkimuksistani on kirjoittanut esimerkiksi Helsingin sanomat
Vierailimme Ngangaon koululla kertomassa tutkimuksesta ja metsien suojelun merkityksestä syyskuussa 2022. Tässä yhteydessä päätettiin perustaa Ngangaon Wildlife Club. Vierailulla olivat mukana Taita tutkimusaseman henkilökuntaa, Gaudian lukion rehtori Jyrki Rosti, biologian maisteriopiskelija Ossian Witting ja minä, Hanna Rosti.
Alueen nuoret haluavat oppia lisää luonnosta, he haluavat istuttaa lisää puita ja kääntää muutoksen parempaan suuntaan.
Myös luontokasvatukselle on suuri tarve. Nämä nuoret eivät ole koskaan päässeet käymään savannilla, he eivät ole nähneet norsuja tai leijonia, vaikka asuvat vain noin 40 km päässä alueista missä on paljon norsuja.
Lisäksi kaikki nuoret olivat syöneet puutamaaneja, vaikka luonnonvaraisten eläinten metsästys on kiellettyä Keniassa.
Haluamme siis myös opettaa nuorille (ja heidän kauttaan heidän perheilleen) että nämä jäljellä olevat luonnonvaraiset eläimet ovat erittäin arvokkaita. Eläimiä täytyy suojella ja niiden elinmahdollisuuksia parantaa.
Tällä hetkellä nuorilla ei ole juuri tulevaisuutta Taitavuorilla. Alue on syrjäistä vuoristoa, jossa ei ole työpaikkoja. Luontoturismin kasvu on tärkeä mahdollisuus tulevaisuudessa. Luontoturismi saattaa luoda monenlaisia uusia työpaikkoja ja siten luoda työpaikkoja taloudellista turvallisuutta alueelle.
Siten nuorten luontokasvatus ja alueen metsittäminen saattaa pitkällä tähtäimellä saada aikaan todellisen positiivisen muutoksen alueella, josta hyötyvät sekä luonto että ihmiset.
Metsien suojelu Taitavuorilla on suoraan yhteydessä alankoalueiden, Tsavon luonnonsuojelualueen ja muiden läheisten alueiden ihmisten ja eläinten elämään. Vesipula on alueella ankara. Vesi on aina tullut vuorilta. Nyt kun vettä sataa vähemmän, ja ihmisiä on enemmän, joet eivät enää virtaa vuorilta alas. Sillä kaikki vesi käytetään jo ylhäällä vuorilla.
Alueesta ja vesipulasta kertoo myös alueella kuvattu dokumentti Veden matka.
Kenian Taitavuoret ovat kuivan savannin keskellä kuin vesitornit. Ne luovuttavat keräämäänsä kosteuden vetenä mahdollistaen kaiken elämän ympäristössään. Sademetsä on monimutkainen ekosysteemi, jonka jokaisella osalla on merkitys. Ihmisen toimet uhkaavat muuttaa tätä järjestystä. Ne ovat aiheuttaneet niukkuutta veden saannissa. Alueella sijaitsee myös Helsingin yliopiston tutkimusasema. Dokumentin on ohjannut Toni Laine.
Vesipula johtaa siihen että kuivan kauden aikana Tsavon yli 20 000 norsua ja tuhannet muuta eläimet kärsivät janoa ja nälkää. Eläimille viedään vettä, mutta se ei voi ratkaista koko ongelmaa, sillä myös ruuasta on pulaa, eikä tuontivettä riitä kaikille.
Siten Taitavuorten metsien suojelu ja metsäpinta-alan lisäys suojelee tuhansittain lajeja ja neliökilometrejä myös vuorten ympärillä.
Etsimme lisää yhteistyökumppaneita, jotka olisivat kiinnostuneita rahoittamaan metsitystä ja luontokasvatusta Kenian Taitavuorilla.
Yhteistyökumppanit voivat olla koulujen oppilaskuntia, kuten Gaudian lukiosta. Mutta yhtä hyvin rahoittajina voivat olla myös yksityiset ihmiset.
Kauttamme yhteistyökumppanit saavat yksityiskohtaisen kuvauksen siitä, mihin rahat on käytetty.
Toimimme yhteistyössä Taitan tutkimusaseman, paikallisten luonnonsuojelijoiden ja koulujen kanssa. Rahoitus käytetään 100%.sti suojelutyöhön Taitavuorilla.
Lisätietoja ja yhteydenotot: hanna.z.rosti@helsinki.fi
Tutkin yöeläimiä Afrikan metsissä. Se vaatii paljon käytettävältä taskulampulta. Käytän vain punaista valoa, koska siten pääsen näkemään paljon erilaisia eläimiä, eivätkä eläimet pelkää minua. Minulla on siis aina punainen värilinssi kiinnitettynä FENIX HT18 taskulamppuun. Värilinssi jonkinverran vähentää taskulampun valovoimaa, mutta se on silti erittäin voimakas.
FENIX HT18 taskulampussa on neljä valotehoa, jota säädetään kätevästi rungossa olevasta koskettimesta.
Normaalisti kulkiessani käytän kahta alempaa valotehoa. Se riittää näkemään pimeässä metsässä ehkä noin 20 metrin päähän. Voimakkaasti heijastavat eläinten silmät, kuten galagoiden ja genettien silmät näkyvät paljon kauempaakin.
Tämä taskulamppu on aina minulla mukana, koska käytän sitä tarkentamaan Canonin järjestelmäkamerani, jossa käytän 400 mm objektiivia. Kameralle on haastavaa tarkentaa kohteeseen, joka on pimeässä metsässä puussa ja tässä lisävalo on tarpeen. Silloin otan kaikki tehot irti FENIX HT18 taskulampusta (edelleen punaisen värilinssin kanssa). Kun kuvaushetki on päättynyt, ja kuvat otettu salaman avulla, vähennän valotehoa. Juuri tämä joustavuus on ehdottoman hieno ominaisuus tässä taskulampussa. Sillä voi katsoa hyvin kauas, silloin kun se on tarpeen ja sen kanssa voi pysyä lähes huomaamatta silloin kun ei ole mitään erityistä nähtävää.
Pidän myös taskulampun muotoilusta, se tuntuu käteen erittäin laadukkaalta. Lisäksi se on juuri sopivan kokoinen, että saan sen asemoitua järjestelmäkameran viereen kuvatessani.
Tämäkin kuva on otettu FENIX HT18 taskulampun antaman valon avulla
FENIX valaisimet ovat tukeneet Afrikan yöeläinten tutkimusta! Lämmin kiitos FENIXille!
Alla galleria kuvia, mitä on otettu FENIX HT18 lampun avulla
Jos haluaa nähdä eläimiä yöaikaan on käytettävä punaista valoa.
Olen tutkinut Kenian vuoristojen yönisäkkäitä neljän vuoden ajan FENIXin taskulamppujen avulla. Metsässä minulla on aina mukana FENIX TK 25 RED lamppuja ja lisäksi minulla on yksi FENIX HT 18, josta lisää toisessa artikkelissa.
Hanna Rosti ja FENIX TK 25 RED
Monet eläimet eivät näe lainkaan punaista valoa, näitä ovat Kenian vuoristossa kissaeläimet, pienet antiloopit, rotat ja pöllöt. Jos malttaa odottaa liikkumatta, nämä lajit saattavat tulla aivan lähelle, jos ne eivät voi haistaa sinua!
Myös muille lajeille, jotka joko näkevät myös punaisen valon, tai näkevät muuten niin erinomaisesti että aina havaitsevat ihmisen, punainen valo on paljon vähemmän pelottavaa. Esimerkiksi galagot, jotka ovat kädellisiä, ja puutamaanit tuntuvat huomaavan aina ihmisen, mutta punaista valoa ne eivät pakene yhtä voimakkaasti.
Tässä valoa kuvaan tuo myös salama
Punaisessa valossa metsä näyttää taianomaiselta.
Valkoisen valon käyttäminen pimeässä metsässä on eläinten näkökulmasta kuin siellä räjäyttäisi pommin. En koskaan ota mukaani metsään ketään ihmistä, jolla on valkoista väriä käyttävä taskulamppu. Silloin on turhaa odottaa näkevänsä mitään, kuin korkeintaan sattumalta.
Fenixin TK 25 RED on näppärän kokoinen ja helppokäyttöinen taskulamppu.
Valkoisella valolla on neljä eri voimakkuutta, joita säädetään kätevästi lampun päästä. Punaisella valolla on kolme eri voimakkuutta.
Valo muuttuu sujuvasti valkoisen ja punaisen välillä runkoa kääntämällä.
Valovoimaa löytyy 1000lm valkoisena ja 5500 mW punaisena.
Näin voimakas punainen valo on vaikea löytää. Usein otsa- tai taskulampuissa oleva punainen valo on tarkoitettu vain esimerkiksi kartan lukemiseen.
FENIX TK 25 RED taskulampun voi ostaa FENIX VALAISIMILTA
Pikkugalagot Mbolololla ja Ngangaossa saattavat olla uusi laji tieteelle.
Pikkugalagot ovat pieniä kädellisiä. Ne kuuluvat puoliapinoihin kuten Madagasgarilla elävät makit.
Sekä Ngangao, että Mbololo ovat vuorten huippuja. Näitä huippuja ympäröivissä metsissä pikkugalagot ovat olleet eristyksissä toisistaan ja muista populaatioista 0,9-2 miljoonaa vuotta.
Mbololo vuoren pikkugalago pilvisessä trooppisessa metsässään
Siinä on hyvin aikaa kehittyä omaksi lajikseen.
Pikkugalagot ovat kryptisia, eli eri lajit näyttävät hyvin samanlaisilta. Ulkonäön perusteella niitä on vaikea erottaa toisistaan.
Pikkugalagoissa on kokoeroja. Mbolololla elävä pikkugalago on selvästi isompi kuin Ngangaossa elävä. Ja Ngangaossa elävä pikkugalago on isompi kuin rannikolla elävä Kenian rannikkopikkugalago (Paragalago cocos).
Rannikon pikkugalago, kuvattu Diani Beachillä olevassa metsässä
Mbololon, Ngangaon ja rannikon pikkugalagoiden äänteet eroavat toisistaan jonkin verran.
Pikkugalagot ovat hyönteissyöjiä. Ne elävät perheryhminä.
Ne etsivät hyönteisiä öisin yksin ja perheryhmän jäsenet kutsuvat välillä toisiaan, johon muut vastaavat. Näin pikkugalagot tietävät missä muut ovat menossa.
Aamuisin kokoonnutaan yhteen. Ryhmän johtaja kutsuu kaikkia, joskus eläimet laulavat yhdessä. Sen jälkeen ne menevät puun sisällä olevaan onkaloon yöksi.
Ngangaossa pikkugalagoita on jäljellä vain noin 10 yksilöä. Tiedämme tämän sillä olemme jäljittäneet niitä jo neljän vuoden ajan. Ngangao on kooltaan vain 1,2 km2.
Mbololon metsässä pikkugalagoita on enemmän, ehkä noin 100 yksilöä. Tarkka arviointi on mahdotonta, sillä Mbololon rinteet ovat niin jyrkät ettei niitä voi järjestelmällisesti tutkia.
Google Earth kartta, jossa näkyy Ngangao, Mbololo ja rannikon Shimba Hills suojelualue. Nganagao ja Mbololo kuuluvat Taitavuoriin, niitä ympäröi suuri Tsavon luonnonsuojelualue.Miltei kaikki metsät on Taitavuorilta hakattu maanviljelyksen ja puuplantaasien tieltä. Jäljellä olevat metsät ovat vuorten huippujen ympärillä ja niin jyrkkiä, ettei niitä ole voitu ottaa viljelyskäyttöön.
Pikkugalagot eivät voi siirtyä metsästä toiseen, sillä ne eivät voi ylittää viljelyksiä.
Pikkugalagot voivat laskeutua maahan, mutta yleensä ne vain pikaisesti käyvät maassa ja hyppäävät pikaisesti takaisin puuhun.
Miten testi meni? Voit lähettää vastauksesi kuvana osoitteeseen hanna.z.rosti(at)helsinki.fi
Mutta ongelmana on se, että pikkugalagoita ei ole saatu pyydystettyä, ja DNA näyte puuttuu.
Pikkugalago Mbololon metsästä. Vaalea väri kuvassa johtuu siitä että yöllä metsä on pilven peitossa.
Pikkugalagot ovat erittäin nopeita, ne liikkuvat hyppimällä.
Pikkugalagot ovat hyönteissyöjiä, ja trooppisessa metsässä niillä on paljon ruokaa tarjolla. Olemme huomanneet että arat pikkugalagot välttävät loukkuun joutumista tehokkaammin kuin mikään muu eläin vuoristometsässä.
Mitä eroja Taitan pikkugalagopopulaatioilla on verrattuna Kenian rannikolla tavattavaan rannikkopikkugalagoon?
Ääntely. Nganagaon ja Mbololon pikkugalagojen ääntely eroaa selvästi rannikon galagoista. Eroa on myös Ngangaon ja Mbololon välillä. Se ei ole mikään ihme, sillä Ngangao ja Mbololo ovat olleet toisistaan eristyksissä 900 000 vuotta.
Koko. Mbolololla elävä pikkugalago on selvästi suurempi kuin Ngangaon pikkugalago. Ngangaon pikkugalago on taas selvästi suurempi kuin rannikon pikkugalago. Vuorilla elävät lajit ovat siis suurempia kuin alangolla.
Elinympäristö. Ngangaon ja Mbololon pikkugalagot elävät metsän sisäosissa ja välttelevät ihmistä. Vaikka alue on tiheästi asuttu, ihmiset saivat tietää pikkugalagojen olemassa olosta vasta meidän tutkimuksiemme myötä. Rannikkopikkugalagoa tavataan myös ihmisten puutarhoista ja kookospalmuista, siitä on peräisin myös rannikon pikkugalagon latinalainen nimi Paragalago cocos. Ngangaossa pikkugalagot elävät 1700-1950 metrin korkeudella merenpinnasta ja Mbolololla 1500-1600 m.
On todennäköistä että vuorilla elävät populaatiot ovat relikti – jäännöspopulaatioita joskus laajemmalle levinneestä pikkugalagopopulaatiosta. Mutta ovatko ne kehittyneet omaksi lajikseen?
Miksi lajistatuksella on merkitystä?
Kun lajia ei tunneta, sen suojeluun on vaikea saada hankittua rahoitusta. Mikäli Taitan pikkugalagot tunnistettaisiin, ne saisivat paljon huomiota tiedotusvälineissä. Tämä huomio voisi toivottavasti johtaa lajien tehokkaampaan suojeluun. Lisäksi erittäin köyhällä alueella, jokainen matkailija vaikuttaa paikallisten haluun suojella luontoa positiivisesti.
Kuinka kauan populaatiot ovat olleet eristyneinä toisistaan?
Ngangao ja Mbololo ovat olleet eristyneinä toisistaan noin 900 000 vuotta. Ja yhteys rannikolla eläviin pikkugalagoihin on katkennut noin kaksi miljoonaa vuotta sitten. Siinä on ollut hyvin aikaa sopeutua elinympäristöön ja kehittyä omaksi lajikseen.
Voivatko Taitan pikkugalagot kuolla sukupuuttoon?
Kyllä. Ngangaossa on jäljellä noin 10 pikkugalagoa. Mbolololla pikkugalagoja on ehkä noin 100. Mbololon jyrkät rinteet estävät tarkemman populaatiokoon arvioinnin. Näin pienet populaatiot ovat alttiita sukusiitokselle, sairauksille ja sattumille.
Miten lajit voitaisiin pelastaaa sukupuutolta?
Tarvittaisiin uutta rahoitusta ja panostusta DNA näytteiden hankintaan.
Ngangaon ja Mbololon metsien suojelu ja niiden pinta-alan kasvattaminen on kriittisen tärkeää pikkugalagoiden tulevaisuuden varmistamiseksi.
Taitavuorten pikkugalagoNgangaonmetsästä
Pikkugalagoiden lajistatuksen voi selvittää vain tutkimalla niiden DNA:ta. Pikkugalagot näyttävät hyvin samanlaisilta. Voit testata tunnistatko itse eri pikkugalagot tästä
Kenian rannikkopikkugalago (Paragalago cocos), Diani Beach, Mombasa, Kenya
Keniassa metsissä liikkuminen öisin on tabu. Harvoilla riittää rohkeutta liikkua metsissä öisin. Benson on paikallinen luonnonsuojelija ja hänelle tämä projekti on ollut hyvin tärkeä.
Bensonin kädessä on Fenix TK25RED taskulamppu. Näitä lamppuja olemme käyttäneet alusta saakka. Eläimet eivät näe punaista valoa, ja tämä taskulamppu mahdollistaa sen, että voimme seurata eläinten käytöstä aivan kuin emme olisi siellä. Se on todella harvinaista maailmassa, missä eläimet yleensä todella pelkäävät ihmistä. Punaisessa valossa metsä näyttää satumaiselta.
Helsingin Sanomien toimittajan Petja Pellin ja kuvaaja Mika Rannan tarina tavoittaa juuri sen jännityksen, ihmetyksen, ilon näiden eläinten näkemisestä ja ihmeellisyydestä. Ja myös sen surullisuuden siitä, että niillä on jäljellä enää noin kolme neliökilometriä metsiä.
Aivan metsän vierestä alkavat pienviljelykset. Näiden viljelyksien sato on tärkeä elinkeino paikallisille ihmisille. Siten alueen uudelleenmetsitys tulee tapahtua yhdessä heidän kanssaan.
On selvää, että näiden vuoristometsien hakkuut ovat aikaansaaneet laajan kuivuuden joka jatkuu ympäröiville savanneille. Vieressä on valtava Tsavon luonnonsuojelualue, joka on riippuvainen Taitavuorilta tulevasta vedestä. Paitsi että vettä ei enää juuri tule, koska sateita saadaan vähemmän ja laaja väestö käyttää veden ennenkuin se saavuttaa savannin. Samaan aikaan norsupopulaatiot kasvavat, janoiset norsut kaatavat puita ja aiheuttavat monien muiden lajien – jotka ovat puista riippuvaisia, kuten monien antilooppien ja seeprojen selviämistä kuivan kauden yli.
Taitalla alkuperäismetsiä hävitettiin monista syistä. Yksi tekijä olivat lähetyssaarnaajat, jotka uskoivat, että tällä alueella voitaisiin harjoittaa metsätaloutta kuten heidän lähtömaissaan. Alkuperäismetsiä hävitettiin puuviljelmien tieltä. Nyt eukalyptus on monin paikoin aiheuttanut vakavan ekologisen katastrofin, ja aiheuttanut satojen ellei tuhansien lajien sukupuuton tai sen vaaran. Eukalyptusmetsät kuivattavat ja köyhdyttävät maaperää. Ne ovat täysin tyhjiä muista lajeista. Lisäksi eukalyptusmetsät palavat usein, mihin alueen muut lajit eivät ole tottuneet lainkaan.
Metsät pienenivät ja jäivät kuin savannien ympäröimiksi saariksi
Noin viisi – kolmr miljoonaa vuotta sitten vaihtelevat kuivien jaksojen kaudet Itä-Afrikassa johtivat laajojen metsien muuttumiseen savanneiksi. Nämä muutokset seurailivat jääkausia, vaikkei Afrikassa jäätymistä laajemmassa mittakaavassa tapahtunutkaan.
Jäljelle jääneet metsät jäivät eristyksiin toisistaan, niitä ympäröi kuiva savanni jota metsien lajit eivät voineet ylittää. Metsiä jäi Eastern Arc Vuorien huipuille ja rannikon kosteammille alangoille.
Itäisessä Afrikassa kuivumisen seurauksena metsiä jäi vain Itäisten Kaarivuorten rinteille ja huipuille. Huippuja ympäröi savanni, jota metsissä elävät lajit eivät voi ylittää.
Metsien isolaatio johti Itä-Afrikan metsien eläin- ja kasvilajien lajiutumiseen. Hyvin pieneltä alueelta Keniasta ja Tansaniassa tavataankin poikkeuksellisen suuri määrä lintu-, nisäkäs-, sammakko- ym. lajeja. Tämä alue on yksi maailman biodiversiteetin Hot Spot aluesta.
Pikkugalagoiden lajiutuminen
Pikkugalagot ovat yöeläimiä, enimmäkseen hyönteissyöjiä, pieniä (alle 150g) ja ketteriä hyppijöitä. Jotkut lajit ovat hyvin arkoja ja vaikeasti löydettäviä. Siten Taitavuorten pikkugalagotkin saattoivat elää pienissä metsäsaarekkeissa pitkään ihmisten tietämättä niistä lainkaan.
Galagot ovat puoliapinoita kuten makit Madagasgarilla ja tarsierit Aasiassa. Puoliapinat ovat kädellisiä, mutta niitä pidetään ns. ”vähemmän kehittyneinä” kuin muita kädellisiä. Lemurit, lorit, tarsierit ja galagot ovat puoliapinoita.
Afrikassa kaikki puoliapinat ovat galagoita ja yöeläimiä. Ilmeisesti kilpailu muiden kädellislajien kanssa on johtanut niiden yöaktiivisuuteen.
Pikkugalagoiden taksonomia, lajintunnistus, on ollut tutkijoille haastavaa. Nämä yöaktiiviset lajit ovat kryptisiä, eli eri lajit näyttävät keskenään samanlaisilta. Öisessä metsässä eri lajit tunnistavat toisensa kutsujen perusteella, eivät ulkonäön perusteella (Bearder 1999).
Pitkän matkan kutsuhuudot ovat helpoin tunnistaa lajit toisistaan, sillä kullakin lajilla on oma tunnusomainen kutsuhuuto. Pikkugalagot käyttävät näitä kutsuhuutoja aamuisin ryhmän kokoontuessa yön ruuanetsinnän jalkeen ja illalla ennen hajaantumista metsään. Kutsuhuutoja käytetään myös yönaikana, huudoilla ylläpidetään yhteyttä ryhmän jäseniin.
Pikkugalagoiden taksonomia perustui aluksi museoihin kerättyihin kuolleisiin yksilöihin. Myöhemmin taksonomia perustui myös kutsuhuutojen analysointiin, lajien käyttäytymisen ja eliömaantieteelliseen tutkimukseen. Viime vuosina DNA tutkimus on tuonut paljon lisätietoa pikkugalagoiden taksonomiasta (Pozzi et al. 2020).
Suku – Paragalago (2017) Itäisen Afrikan pikkugalagot
Pikkugalagoiden, suku Galagoides uudelleenarvioitiin vuonna 2017 (Masters et al. 2017). Tutkimus perustui genetiikan, ääntelyn ja morfologian vertailuun. Tutkimuksen perusteella suku Galagoides jaettiin kahtia, ja Itä-Afrikan pikkugalagoiden suvun nimeksi tuli Paragalago. Galagoides suku koostuu kolmesta lajista, jotka elävät varsin laajalla alueella Länsi-Afrikassa. Lajit ovat G. demidoff,G. thomasi ja G. kumbirensis. G. kumbirensis löydettiin Angolasta ja kuvattiin lajina vasta vuonna 2017 (Svensson et al. 2017).
Uuteen Paragalago sukuun kuuluu, tällä hetkellä, viisi lajia. Nämä lajit ovat Kenian rannikkopikkugalago (P. cocos), Zanzibarin pikkugalago (P. zanzibaricus),Mosambicin pikkugalago (P. granti), vuoristopikkugalago (P. orinus) ja Rondon pikkugalago (P. rondoensis).
On mahdollista, että lajeja on enemmänkin, sillä monet populaatiot ovat olleet pitkään eristyneinä. Syvällisempää pikkugalagotutkimusta ei ole tehty kovinkaan paljoa, Taitavuorten pikkugalagojakaan ei ole tutkittu ennen nyt alkanutta tutkimustamme. Koska Taitavuorten pikkugalago saattaa olla P. cocos (Rosti et al. 2020), Kenian rannikkopikkugalago, tämä artikkeli keskittyy erityisesti P. cocos lajin taksonomiaan.
Taitavuorten pikkugalagolaji on edelleen arvoitus. Se kuulostaa Kenian rannikkopikkugalagolta, mutta elää täysin erilaisessa elinympäristössä vuorten huipuilla.
Rajat lajien välillä eivät ole yksinkertaisia, ja tutkimuksissa täytyy yhdistää tutkimustuloksia morfologiasta, käyttäytymisestä, akustisesta kommunikaatiosta, eliömaantieteestä ja genetiikasta. Jokaisen populaation suojelu on tärkeää, mutta lajin tunnistus voi auttaa saamaan lisää resursseja suojeluun. Suojelutoimet kohdennetaan helpommin lajeihin, jotka ovat uhanalaisia Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN punaisessa kirjassa. Siten oikea uhanalaisuusluokitus saattaa pelastaa populaation sukupuutolta.
Paras tietolähde pikkugalagoihin (ja muihinkin Afrikan eläimiin) on Mammals of Africa sarja (MOA) (2013), ja pikkugalagot löytävät osasta II. Kunkin lajin ääntelyä voi kuunnella Wildsolutionsin nettisivuita. Tämä sivusto on Eastern Africa Primate Diversity and Conservation Program, jota ylläpitävät tutkijat ja luonnonsuojelijat Thomas Butynski ja Yvonne de Yong.
Paragalagolajien elinalueet ja painot lyhyesti (Names IUCN 2019)
P. cocos: Kenian rannikkopikkugalago, Kenya coast galago, coast of Kenya, 138-150 g.
P. zanzibaricus: Zanzibarin pikkugalago, Zanzibar dwarf galago, lowland forests at the coast of Tanzania, 118-195 g.
P. zanzibaricus zanzibaricus: Zanzibar island, saarella elävät yksilöt ovat pienempiä
P. zanzibaricus udzunwensis: Matundu dwarf galago, useat Tansanian alankometsät lähellä rannikkoa
P. granti: Mosambicin pikkugalago, Wozambique dwarf galago, eteläinen Tanzania, Malawi, Zimbabwe ja Mosambique, 165 g.
P. orinus: Vuoristopikkugalago, Mountain dwarf galago, Uzzungwa ja Uluguru vuoret Tansania, 74,98 g. Yksi maailman 25 uhanalaisimmasta kädellisestä IUCN:n ja IPS:n mukaan.
P. rondoensis: Rondon pikkugalago, Rondo dwarf galago, tavataan kuudesta eristyneestä alankometsän saarekkeesta Tansanian rannikolla, 60-73g.
P. cocos, Kenya coast galago, nimeämisen historia
Thomas Butynski kollogoineen kirjoitti yhteenvetoartikkelin Itä-Afrikan pikkugalagoiden taksonomiasta (Butynski et al. 2006). Siihen aikaan itäistenkin lajien suku oli Galagoides, selvyyden vuoksi käytän tässä kuitenkin sukua Paragalago.
Edmund Heller nimesi lajin 1912, Galago moholin alalajina. Hän keräsi 10 yksilöä Mazerasista Keniasta. Habitaatti, josta eläimet pyydystettiin oli matalampaa pusikkoa ja kookospalmuja.
P. cocos nostettiin omaksi lajikseen Elliotin toimesta 1913. Pitkän aikaa lajia kuitenkin pidettiin käytännössä Galago gallarumin alalajina (Galago gallarum cocos) tai Zanzibarin pikkugalagon alalajina (P. zanzibaricus cocos).
P. cocoksen käyttäytymistä, ääntelyä ja ekologiaa tutkittiin perusteellisesti Dianin ja Gedin metsissä Keniassa (Harcourt & Nash 1986a,b; Harcourt & Perkin 2013). Harcourtin ja Nashin artikkeleissa laji oli vielä nimetty P. zanzibaricukseksi, mutta tutkimus oli osoittamassa, että laji ei ollut P. zanzibaricus vaan P. cocos.
Dianin ja Gedin metsät ovat 40 kilometrin päässä Mazerazista, josta P. cocoksen lajimäärityksessä 1912 käytetyt yksilöt olivat kerätty. Thomas Butynski ja Yvonne de Yong kävivät Mazerasissa 2004 määrittämässä metsän pikkugalagoiden lajin, ja varmistivat että laji on P. cocos. Siis sama laji kuin Dianin ja Gedin metsissä.
Aiemmin julkaistujen tieteellisten artikkelien lukeminen voi tuntua hankalalta, sillä lajien nimet ovat vaihtuneet, ja myös suvun nimi on vaihtunut.
P. cocos oli P. zanzibaricus, tai jokin muu vuoteen 2006 saakka. Butynski et al. (2006) artikkelista saakka P. cocos on saanut pitää lajistatuksensa. Tämä lajistatus perustui pitkälti lajityypilliseen kutsuhuutoon, joka on selvästi erilainen kuin P. zanzibaricuksella. Lajin englanninkielinen nimi vaihtui jälleen viime vuonna, kun Kenya coast dwarf galago lajinimestä pudotettiin dwarf pois IUCN.n arvioinnissa. Siten lajin englanninkielistä nimeä ei voi pitää vakiintuneena.
Pikkugalagoiden lajieroja on etsitty nenän ja pään alueen värityksestä,vatsan ja selän värityksestä korvien pituudesta, ruumiinkoosta, hännän värityksestä ja pituudesta. Ongelmana on että populaatioiden sisällä on lähes yhtä paljon vaihtelua kuin lajien välillä. Ääntely on yksiselitteisempi tapa tunnistaa lajeja.
Kenian rannikkopikkugalagon (P. cocos) elinalueet
Kenian rannikkopikkugalagoa (P.cocos) tavataan ikivihreissä alankometsissä Kenian rannikolla, ja myös Tana jokea ylävirtaan seuraillen. Etelässä elinalue rajautuu Mgambon metsään Tansanian puolella ja koillisessa Itäisen Usambarara vuorten alarinteille (Harcourt & Perkin, 2013). Kenian rannikkopikkugalagoa tavataan 350 metrin korkeuteen saakka merenpinnasta.
P. cocos on näistä rannikolla elävistä lajeista pohjoisin, P. zanzibaricus keskimmäinen ja P. granti eteläisin laji. On mahdollista että P. cocos ja P. zanzibaricus elävät samoissa metsissä muutamissa metsissä Itäisillä Usambara vuorilla ja pohjoisessa Tansanian rannikkokaistaleella (Butynski et al. 2006).
Miksi pikkugalagolajeja tavataan niin paljon suppealta alueelta?
Ilmaston ja kasvillisuuden muutokset viiden viimeisen vuoden aikana johtivat laajojen metsien katoamiseen Itäisestä Afrikasta. Tämä sai aikaan myös hyppäyksen ihmisen evoluutiossa, ihmisen sopeutuessa elämään kuivemmalla ja kuumemmalla savannilla. Jäljelle jääneet metsät olivat eristäytyneitä laikkuja Itäisillä Kaarivuorilla, joista metsien lajisto sai turvapaikkansa. Nämä metsät ovat noin 30 miljoonaa vuotta vanhoja. Metsien hämmästyttävä monimuotoisuus on kokenut kovia erityisesti viimeisen sadan vuoden aikana, jolloin metsät on miltei hävitetty.
Itäisten Kaarivuorten metsät yhdessä Itä-Afrikan rannikon alankometsien kanssa muodostaa Zanj alueen, jossa on poikkeuksellisen monimuotoinen eliömaailma. Tällä alueella tulee olla kaikkein korkein suojeluarvo (Masters et al. 2017).
Pikkugalagoiden tutkijoita
Tässä joitakin tutkijoita, jotka ovat tehneet pikkugalagotutkimusta Itä-Afrikassa:
Simon Bearder, Thomas Butynski, Andrew Perkin, Yvonne de Yong,Magdalena Svensson, Caroline Harcourt, Leanne Nash, Paul Honess, Judith Masters, Anna Nekaris
Öinen pikkugalagotutkimus on vaikeaa, siten pikkugalagoista tiedetäänkin hämmästyttävän vähän verrattuna useimpiin muihin kädellisiin.
Pikkugalagot ovat kaikkialla Afrikassa vähenemässä niiden elinalueiden pienentyessä jatkuvasti. Monet Paragalago lajit ovat erityisen herkkiä, sillä ne vaativat alkuperäismetsää selviytyäkseen.
Lähteet:
Bearder SK. 1999. Physical and social diversity among nocturnal primates: A new view based on long term research. Primates 40:267–282. DOI: 10.1007/BF02557715.
Butynski TM, de Jong YA, Perkin AW, Bearder SK, Honess PE. 2006. Taxonomy, Distribution, and Conservation Status of Three Species of Dwarf Galagos (Galagoides) in Eastern Africa. Primate Conservation 21:63–79. DOI: 10.1896/0898-6207.21.1.63.
Harcourt CS, Nash LT. 1986a. Social organization of Galagos in Kenyan coastal forests: I.Galago zanzibaricus. American Journal of Primatology 10:339–355. DOI: 10.1002/ajp.1350100406.
Harcourt CS, Nash LT. 1986b. Species differences in substrate use and diet between sympatric galagos in two Kenyan coastal forests. Primates 27:41–52. DOI: 10.1007/BF02382521.
Harcourt CS, Perkin AW. 2013. Galagoides cocos Kenya Coast Dwarf Galago (Diani Dwarf Galago). In: Mammals of Africa. Bloomsbury,.
Masters JC, Génin F, Couette S, Groves CP, Nash SD, Delpero M, Pozzi L. 2017. A new genus for the eastern dwarf galagos (Primates: Galagidae). Zoological Journal of the Linnean Society 181:229–241. DOI: 10.1093/zoolinnean/zlw028.
Pozzi L, Penna A, Bearder SK, Karlsson J, Perkin A, Disotell TR. 2020. Cryptic diversity and species boundaries within the Paragalago zanzibaricus species complex. Molecular Phylogenetics and Evolution 150:106887. DOI: 10.1016/j.ympev.2020.106887.
Rosti H, Rikkinen J, Pellikka P, Bearder S, Mwang’ombe J. 2020. Taita Mountain dwarf galago is extant in the Taita Hills of Kenya. Oryx 2020:151–153. DOI: https://doi.org/10.1017/S003060531900142X.
Svensson MS, Bersacola E, Mills MSL, Munds RA, Nijman V, Perkin A, Masters JC, Couette S, Nekaris KA-I, Bearder SK. 2017. A giant among dwarfs: a new species of galago (Primates: Galagidae) from Angola: Svensson et al. American Journal of Physical Anthropology 163:30–43. DOI: 10.1002/ajpa.23175.
Afrikan metsäpöllö (Strix woodfordii) huhuilee vielä Taitan jäljellä olevissa metsissä. Afrikan metsäpöllö kuuluu siis sukuun Strix, johon kuuluu myös meidän viirupöllömme (Strix uralensis). Näillä pöllöillä ei ole korvatupsuja.
Afrikan metsäpöllö etsii pikkugalagoa joka juuri pakeni sen kynsistä. Taitavuoret 2019.
Pöllöpariskunnat pitävät yhteyttä toisiinsa huhuilemalla. Naaraan huhuiluissa on korkeampi taajuus, tai se voi käyttää kokonaan toista “huui” äännettä.
Afrikan metsäpöllöpariskunta. Naaraas huhuilee korkeammalla sävelellä. Spektrogrammi metsäpöllöjen huhuilusta. Pöllöt huhuilevat noin yhden kilohertsin taajuudella.
Afrikan metsäpöllöt elävät yhdessä ja pitävät yhteyttä toisiinsa ympärivuotisesti, ainakin Taitavuorilla.
Afrikan metsäpöllö katselee maahan, josta se saalistaa hyönteisiä.
Afrikan metsäpöllö on noin variksen kokoinen 30-35 cm pitkä ja painaa noin 240-350 grammaa. Se syö eniten hyönteisiä, mutta saalistaa toki mahdollisuuksien mukaan myös pieniä nisäkkäitä.
Ainakaan nämä pöllöt eivät näe punaista valoa, eivätkä ne kiinnittäneet mitään huomiota ihmisiin, jotka ovat öisessä metsässä.
Afrikan metsäpöllö tyypillisessä saalistusasennossaan. Se on ruumiiltaan varsin tanakka.
Esiintyminen ja suojelutilanne
Afrikassa metsäpöllö on edelleen yleinen. Sitä tavataan varsin suuressa osassa Afrikkaa. Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) uhanalaisuusstatus on elinvoimainen (LC Least consern).
Tästä lajista ei ole kuitenkaan olemassa yhtään pidempiaikaista tutkimusta. Koska metsiä häviää eri puolilla Afrikkaa, on myös tämän lajin elinympäristöjen pieneneminen tosiasia.
Afrikan metsäpöllöltä tunnistetaan neljä alalajia. Nämä alalajit poikkeavat toisistaan ulkonäöltä huomattavasti
Strix woodfordii woodfordii: eteläisestä Angolasta Kongon Demokraattisen tasavallan eteläosiin, lounaisesta Tansaniasta, Botswanaan, ja Etelä-Afrikkaan.
Strix woodfordii nuchalis: Senegal, Gambia ja Biokon saari, eteläinen Sudan, Uganda, Kongon Demokraattisen tasavallan länsiosat, ja pohjoinen Angola
Strix woodfordii umbrina: Etiopia ja Sudan.
Strix woodfordii nigricantior: Eteläisestä Somaliasta to Keniaan, Tansaniaan, Zanzibarin saarelle, ja Kongon Demokraattisen tasavallan itäosat.
Takaapäin väritys on kauniin ruskea
Taksonomia
Linnaeus loi suvun Strix 1758 korvattomille pöllöille, suomeksi viirupöllöille. Strix suvun pöllöillä ei ole korvatupsuja. Maailmassa on 16-22 lajia näitä Strix suvun pöllöjä lähteistä riippuen ja niitä elää miltei joka puolella maailmaa.
Tässä suomalainen viirupöllö (Strix uralensis) jonka isäni oli löytänyt kuolleena joskus 1970 luvun alussa.Afrikan metsäpöllö raapimassa korvaansa. Taita Hills 2019.
Taitan puutamaani (Dendrohyrax sp.) on äänekäs, noin 2-5 kg painava yöaktiivinen, suurta marsua muistuttava eläin.
Video Taitan puutamaaneista ja puutamaaneista yleensä elokuu 2022.
Nimensä mukaisesti se elää puissa. On hämmästyttävää miten pulska eläin kykenee kiipeilemään puissa vain kolmella töppömäisellä varpaallaan.
Taitan puutamaaniuros. Urokseksi yksilön tunnistaa kulmikkaista syöksyhampaista ja suuresta koosta. Vatsa on vaalea, viiksikarvat paksut ja vahvat. Nakkimaisten varpaiden avulla liikkuminen korkeassa latvustossa on hieman kömpelöä.
Tamaaneja on olemassa kolme ryhmää. Puutamaanit, kalliotamaanit ja pensastamaanit. Tamaanit kuuluvat Paenungulatoihin, joihin kuuluvat niiden lisäksi norsut ja manaatit.
Vaikka puutamaani siis muistuttaa ulkonäöltään jyrsijää, se on läheisempää sukua norsuille ja manaateille
Puutamaanit syövät lehtiä. Vastaavassa ekologisessa lokerossa elävät koalat Australiassa ja laiskiaiset Etelä-Amerikassa.
Puutamaaneja elää vain Afrikassa. Afrikassa tunnistettuja lajeja on kolme: idän puutamaani (Dendrohyrax validus), lännenpuutamaani (Dendrohyrax dorsalis) ja puutamaani (Dendrohyrax arboreus).
Puutamaaneista tiedetään hyvin vähän. Puutamaanien monimuotoisesta ääntelystä ei ole julkaistu ainuttakaan artikkelia. Eläinten populaatioden tiheyttä on pyritty arviomaan laskemalla niiden käyttämien vessojen, latriinien, määrää.
On todennäköistä, kuten myös Afrikan eläimistön perusteos Mammals of Africa (Kingdon 2013) toteaa, että lajeja on todennäköisesti paljon enemmän.
Lajeja on enemmän siksi, että populaatiot ovat eläneet eristyneinä omien vuoriensa huipuille tai savannin ympäröimiin metsäsaarekkeisiin miljoonien vuosien ajan.
Pitkä eristys on todennäköisesti johtanut lajiutumiseen. Ainakin Taitan puutamaanin ääntely on aivan erilaista kuin muiden puutamaanien ääntely.
Äänivertailu on tärkeää sillä äänistä yksilötkin tunnistavat lajikumppaninsa ja saavat monenlaista tietoa ääntelevästä eläimestä.
Nämä kuvat ovat ensimmäisiä, mitä on koskaan otettu puutamaaneista käsivaralta.
Tämä yksilö on nuorehko naaras. Syöksyhampaat ovat pienehköt. Puutamaani jäi katselemaan meitä pitkäksi aikaa vain parin metrin päähän, kunnes se jatkoi matkaansa puuta ylöspäin.
Emeritiusprofessori Simon Bearder, joka on tehnyt Afrikassa kenttätöitä yli 40 vuoden ajan, on hämmästellyt lukuisia kertoja miten olen onnistunut saamaan valokuvia puutamaaneista. Hänen mukaansa tutkijat eivät ole koskaan ennen päässeet näkemään eläimiä. Se selittää myös osaltaan sitä miksi puutamaaneja ei ole juuri tutkittu aikaisemmin.
Puutamaanien erityispiirteet
Puutamaaneilla on monia erityisiä piirteitä mitkä mahdollistavat niiden elämän korkeissa Afrikan sademetsissä, käyttäen ravinnokseen ainoastaan lehtiä. Osa näistä erityispiirteistä liittyvät puutamaanien evoluutiohistoriaan.
Hampaat muistuttavat sarvikuonon ja hevosen hampaistoa
Ruuansulatusjärjestelmä on monimutkainen ja erilainen kuin kaikilla muilla lajeilla
Ravintoköyhä, kuitupitoinen lehtiravinto vaatii paljon aikaa ruuan sulatteluun, puutamaanit lepäävät suuren osan päivästä ja yöstä.
Vatsa on suuri ja pullea.
Aineenvaihdunta on hidasta ja ruumiinlämpö on alhaisempi kuin muilla nisäkkäillä.
Alhainen lämpötila mahdollistaa urosten sisäiset kivekset.
Selkäranka on ylöspäin kaartunut.
Viiksikarvatyyppisiä karvoja on kaikkialla kehossa, ne todennäköisesti auttavat suunnistamaan pimeydessä.
Ei tiedetä miten hyvin ne näkevät pimeydessä. Kuvani viittaavat siihen että Taitan puutamaanilla saattaa olla jonkinlainen tapedum lucidum kalvo. Kalvo joka saa useimpien nisäkkäiden silmät loistamaan pimeydessä, kun niihin osoittaa valolla.
Erittäin monimuotoinen ja äänekäs kommunikaatiojärjestelmä. Puutamaaneja pidetään yksineläjinä, on kuitenkin ristiriitaista miksi yksineläjä käyttäisi näin paljon energiaa (jota on puutamaaneilla ravinnonköyhyyden vuoksi vähän) vilkkaaseen vokaaliseen kommunikaatioon. Tosin suurin osa kommunikaatiosta on suunnattu pitämään lajikumppanit loitolla ravintolähteenä toimivasta puusta.
Erittäin tärkeitä ovat päiväpesinä toimivat puiden onkalot, ilman päiväpesää puutamaani on hyvin suojaton.
Taitan pikkugalago (Paragalago sp.) on äärimmäisen uhanalainen kädellinen. Lajia esiintyy ainoastaan kahdessa metsäsaarekkeessa, noin kolmen neliökilometrin alueella.
Taitan pikkugalago, kuvassa näkyvä puunrunko on vain noin 2-3 cm halkaisijaltaan. Eläin painaa vain noin 80-140 grammaa.
Lajia ei ole virallisesti tunnistettu.
Taitan pikkugalagon havaitsivat ensimmäisen kerran Andrew Perkin, Simon Bearder, Thomas Butynski, Benny Bytebier, Bernard Agwanda vuonna 2002. Tässä linkki ensimmäiseen artikkeliin: The Taita Mountain Dwarf Galago Galagoides Sp: A New Primate for Kenya Artikkeli julkaistiin Journal of East African Natural History lehdessä.
Pikkugalagon tunnistuksella olisi kiire, sillä pikkugalago saattaa kuolla sukupuuttoon.
Lajin tunnistaminen ja uhanalaisuus-statuksen saaminen edistäisi merkittävästi luonnonsuojelutyötä.
Lajien tunnistus pikkugalagoilla perustuu erityisesti äänteiden, morfologian ja DNA:n vertailuun.
Taitan pikkugalago kuulostaan Kenian rannikkopikkugalagolta (Paragalago cocos). Mutta koska lajit ovat olleet erillään toisistaan jo miljoonia vuosia, on mahdollista että ne eroavat muilla tavoilla.
Taitan pikkugalagon esiintyminen kaukana ja eristyneenä Kenian rannikkopikkugalagon alueista antaa sille jo Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) ohjeiden mukaan alalajin statuksen.
Taitan pikkugalago elää kahdessa suuremmassa jäljellä olevassa metsäsaarekkeessa. Nämä metsät ovat vuorten huipuilla 1400-1950 metrin korkeudessa.
Lajia tavataan vain alkuperäismetsien parhaimmin säilyneissä osissa.
Taitan pikkugalagon näkee useimmiten saalistamassa hyönteisiä. Ne hyppivät ketterästi pieneltä puunrungolta toiselle.
Vuorilla on usein öisin aika kylmä, ja Taitan pikkugalagolla onkin varsin vahva turkki muihin lämpimämmillä alueilla eläviin galagoihin verrattuna.
Väitöskirjatyöni tavoitteena on saada Taitan pikkugalago tunnistettua ja suojeltua.
Suojelu tarkoittaa erityisesti sen elinalueiden, alkuperäisten metsien suojelua ja uudelleenmetsitystä.
Animals of Taita, Kenya 