Hanna Rosti, Janne Heiskanen, Simon Bearder, Benson Lombo, Henry Pihlström, Petri Pellikka & Jouko Rikkinen
A) Taita dwarf galago from Mbololo forest, B) Taita dwarf galago from Ngangao forest, C) Kenya coast dwarf galago (Paragalago cocos) from Diani Beach, D) Kenya coast dwarf galago from Shimba Hills National Reserve.
Taxonomy of Taita dwarf galagos are still pending on DNA sample.
Reasons why Taita dwarf galago may be new primate species:
It lives in the elevations between 1550 and 1970 meters, where as Kenya coast dwarf galago has previously been found at highest from elevation 350 m.
The environment high up in the mountain is severely colder, and trees are much bigger.
Populations have been isolated for a very long time. Possibly arount 0.8-2 million years.
Why Taita dwarf galago may be same species as Kenya coast dwarf galagos:
Acoustic calls are quite similar, not completely, by quite close.
Dwarf galagos feed on insects, and insects should be, nutritiously, quite similar.
Long isolation time doesn’t always mean speciation, if species has not had the need to change to survive.
Kenya coast dwarf galago from Diani Beach. They too are under severe danger of going extinct, as the indigenous forests have been cleared.
Spectrograms of the dwarf galago contact calls, up left Mbololo, up right Ngangao, down left Diani, down right Shimba Hills.
It seems, that typically in the contact calls have two connecting syllables. At the coast it typically (but not always) leads to longer incremental tail.
Mbololo dwarf galago is shy, and to my belief only few people, including me and my two assistants (Benson and Darius) have seen it. And these are only photographs of the Mbololo dwarf ever taken.
I sincerely hope that dwarf galago will have a future in Mbololo forest.
Dwarfs in Taita Hills are heading for extinction!
There is less than 10 individuals left in Ngangao forest.
In Mbololo, my rought guess is that there is about 50 individuals left.
Considering how different factors may kill individuals, these include predators, diseases, accidents, inbreeding…
This is not enough for healthy population.
Size of both forest has to be increased.
During 2023 I have done fieldwork in many different forests of East Africa. Comparing these forests to general conditions of forests in East Africa, these are the best forests.
Ngangao and Mbololo are primary forests, and this is very, very rare! Conservation and increase of the forest size should be of highest conservation priority.
Dwarf galago from Ngangao forest, Taita Hills, Kenya
Hanna Rosti, Janne Heiskanen, Simon Bearder, Petri Pellikka and Jouko Rikkinen
Dwarf galago (Paragalago sp.) from Ngangao Forest in January 2022Spectrogram from incremental call from NgangaoMbololo dwarf galago, Paragalago sp. Photo Hanna Rosti, September 2021.
Calls from Mbololo Paragalagos:
Spectrogram from Mbololo ParagalagoParagalago cocos, Diani beach. Photo Hanna Rosti September 2021.Spectrogram from Paragalago cocos from Diani beach
Kenya coast dwarf galago (Paragalago cocos) in Diani Beach
This tiny primate goes unnoticed by perhaps to almost all visitors in Diani Beach. When people see it for the first time it feels incredible. It is a very special moment.
In Diani Beach dwarf galagos are living on the last small fragments of indigenous forest. Most of that forest has been cleared. Diani beach is densely populated and the beach is filled by hotels.
Dwarf galagos hunt insects in the tickets of the indigenous forest
Few hotels have kept their indigenous forest. And now these forests are packed with animals. At night active are coastal sunis (tiny antelopes), genets, greater galagos and these dwarf galagos.
Are these small forest fragments enough to keep these populations alive in a long run, I guess nobody knows.
Kenya coast dwarf galagos are living on the very last fragments of indigenous forest in Diani Beach.
Dwarf galagos feed mainly on insects. In Diani Beach, indigenous forests are filled with insects of different kinds throughout the year.
Other nocturnal species from forests of Diani Beach
Also small eared greater galago (Otolemur garnettii) is common in Diani Beach and many hotels feed them in the evening with fruits. Bananas are favourite fruit of these cute primates
Greater galagos in by the pool enjoying their plate of fruits
Metsät pienenivät ja jäivät kuin savannien ympäröimiksi saariksi
Noin viisi – kolmr miljoonaa vuotta sitten vaihtelevat kuivien jaksojen kaudet Itä-Afrikassa johtivat laajojen metsien muuttumiseen savanneiksi. Nämä muutokset seurailivat jääkausia, vaikkei Afrikassa jäätymistä laajemmassa mittakaavassa tapahtunutkaan.
Jäljelle jääneet metsät jäivät eristyksiin toisistaan, niitä ympäröi kuiva savanni jota metsien lajit eivät voineet ylittää. Metsiä jäi Eastern Arc Vuorien huipuille ja rannikon kosteammille alangoille.
Itäisessä Afrikassa kuivumisen seurauksena metsiä jäi vain Itäisten Kaarivuorten rinteille ja huipuille. Huippuja ympäröi savanni, jota metsissä elävät lajit eivät voi ylittää.
Metsien isolaatio johti Itä-Afrikan metsien eläin- ja kasvilajien lajiutumiseen. Hyvin pieneltä alueelta Keniasta ja Tansaniassa tavataankin poikkeuksellisen suuri määrä lintu-, nisäkäs-, sammakko- ym. lajeja. Tämä alue on yksi maailman biodiversiteetin Hot Spot aluesta.
Pikkugalagoiden lajiutuminen
Pikkugalagot ovat yöeläimiä, enimmäkseen hyönteissyöjiä, pieniä (alle 150g) ja ketteriä hyppijöitä. Jotkut lajit ovat hyvin arkoja ja vaikeasti löydettäviä. Siten Taitavuorten pikkugalagotkin saattoivat elää pienissä metsäsaarekkeissa pitkään ihmisten tietämättä niistä lainkaan.
Galagot ovat puoliapinoita kuten makit Madagasgarilla ja tarsierit Aasiassa. Puoliapinat ovat kädellisiä, mutta niitä pidetään ns. ”vähemmän kehittyneinä” kuin muita kädellisiä. Lemurit, lorit, tarsierit ja galagot ovat puoliapinoita.
Afrikassa kaikki puoliapinat ovat galagoita ja yöeläimiä. Ilmeisesti kilpailu muiden kädellislajien kanssa on johtanut niiden yöaktiivisuuteen.
Pikkugalagoiden taksonomia, lajintunnistus, on ollut tutkijoille haastavaa. Nämä yöaktiiviset lajit ovat kryptisiä, eli eri lajit näyttävät keskenään samanlaisilta. Öisessä metsässä eri lajit tunnistavat toisensa kutsujen perusteella, eivät ulkonäön perusteella (Bearder 1999).
Pitkän matkan kutsuhuudot ovat helpoin tunnistaa lajit toisistaan, sillä kullakin lajilla on oma tunnusomainen kutsuhuuto. Pikkugalagot käyttävät näitä kutsuhuutoja aamuisin ryhmän kokoontuessa yön ruuanetsinnän jalkeen ja illalla ennen hajaantumista metsään. Kutsuhuutoja käytetään myös yönaikana, huudoilla ylläpidetään yhteyttä ryhmän jäseniin.
Pikkugalagoiden taksonomia perustui aluksi museoihin kerättyihin kuolleisiin yksilöihin. Myöhemmin taksonomia perustui myös kutsuhuutojen analysointiin, lajien käyttäytymisen ja eliömaantieteelliseen tutkimukseen. Viime vuosina DNA tutkimus on tuonut paljon lisätietoa pikkugalagoiden taksonomiasta (Pozzi et al. 2020).
Suku – Paragalago (2017) Itäisen Afrikan pikkugalagot
Pikkugalagoiden, suku Galagoides uudelleenarvioitiin vuonna 2017 (Masters et al. 2017). Tutkimus perustui genetiikan, ääntelyn ja morfologian vertailuun. Tutkimuksen perusteella suku Galagoides jaettiin kahtia, ja Itä-Afrikan pikkugalagoiden suvun nimeksi tuli Paragalago. Galagoides suku koostuu kolmesta lajista, jotka elävät varsin laajalla alueella Länsi-Afrikassa. Lajit ovat G. demidoff,G. thomasi ja G. kumbirensis. G. kumbirensis löydettiin Angolasta ja kuvattiin lajina vasta vuonna 2017 (Svensson et al. 2017).
Uuteen Paragalago sukuun kuuluu, tällä hetkellä, viisi lajia. Nämä lajit ovat Kenian rannikkopikkugalago (P. cocos), Zanzibarin pikkugalago (P. zanzibaricus),Mosambicin pikkugalago (P. granti), vuoristopikkugalago (P. orinus) ja Rondon pikkugalago (P. rondoensis).
On mahdollista, että lajeja on enemmänkin, sillä monet populaatiot ovat olleet pitkään eristyneinä. Syvällisempää pikkugalagotutkimusta ei ole tehty kovinkaan paljoa, Taitavuorten pikkugalagojakaan ei ole tutkittu ennen nyt alkanutta tutkimustamme. Koska Taitavuorten pikkugalago saattaa olla P. cocos (Rosti et al. 2020), Kenian rannikkopikkugalago, tämä artikkeli keskittyy erityisesti P. cocos lajin taksonomiaan.
Taitavuorten pikkugalagolaji on edelleen arvoitus. Se kuulostaa Kenian rannikkopikkugalagolta, mutta elää täysin erilaisessa elinympäristössä vuorten huipuilla.
Rajat lajien välillä eivät ole yksinkertaisia, ja tutkimuksissa täytyy yhdistää tutkimustuloksia morfologiasta, käyttäytymisestä, akustisesta kommunikaatiosta, eliömaantieteestä ja genetiikasta. Jokaisen populaation suojelu on tärkeää, mutta lajin tunnistus voi auttaa saamaan lisää resursseja suojeluun. Suojelutoimet kohdennetaan helpommin lajeihin, jotka ovat uhanalaisia Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN punaisessa kirjassa. Siten oikea uhanalaisuusluokitus saattaa pelastaa populaation sukupuutolta.
Paras tietolähde pikkugalagoihin (ja muihinkin Afrikan eläimiin) on Mammals of Africa sarja (MOA) (2013), ja pikkugalagot löytävät osasta II. Kunkin lajin ääntelyä voi kuunnella Wildsolutionsin nettisivuita. Tämä sivusto on Eastern Africa Primate Diversity and Conservation Program, jota ylläpitävät tutkijat ja luonnonsuojelijat Thomas Butynski ja Yvonne de Yong.
Paragalagolajien elinalueet ja painot lyhyesti (Names IUCN 2019)
P. cocos: Kenian rannikkopikkugalago, Kenya coast galago, coast of Kenya, 138-150 g.
P. zanzibaricus: Zanzibarin pikkugalago, Zanzibar dwarf galago, lowland forests at the coast of Tanzania, 118-195 g.
P. zanzibaricus zanzibaricus: Zanzibar island, saarella elävät yksilöt ovat pienempiä
P. zanzibaricus udzunwensis: Matundu dwarf galago, useat Tansanian alankometsät lähellä rannikkoa
P. granti: Mosambicin pikkugalago, Wozambique dwarf galago, eteläinen Tanzania, Malawi, Zimbabwe ja Mosambique, 165 g.
P. orinus: Vuoristopikkugalago, Mountain dwarf galago, Uzzungwa ja Uluguru vuoret Tansania, 74,98 g. Yksi maailman 25 uhanalaisimmasta kädellisestä IUCN:n ja IPS:n mukaan.
P. rondoensis: Rondon pikkugalago, Rondo dwarf galago, tavataan kuudesta eristyneestä alankometsän saarekkeesta Tansanian rannikolla, 60-73g.
P. cocos, Kenya coast galago, nimeämisen historia
Thomas Butynski kollogoineen kirjoitti yhteenvetoartikkelin Itä-Afrikan pikkugalagoiden taksonomiasta (Butynski et al. 2006). Siihen aikaan itäistenkin lajien suku oli Galagoides, selvyyden vuoksi käytän tässä kuitenkin sukua Paragalago.
Edmund Heller nimesi lajin 1912, Galago moholin alalajina. Hän keräsi 10 yksilöä Mazerasista Keniasta. Habitaatti, josta eläimet pyydystettiin oli matalampaa pusikkoa ja kookospalmuja.
P. cocos nostettiin omaksi lajikseen Elliotin toimesta 1913. Pitkän aikaa lajia kuitenkin pidettiin käytännössä Galago gallarumin alalajina (Galago gallarum cocos) tai Zanzibarin pikkugalagon alalajina (P. zanzibaricus cocos).
P. cocoksen käyttäytymistä, ääntelyä ja ekologiaa tutkittiin perusteellisesti Dianin ja Gedin metsissä Keniassa (Harcourt & Nash 1986a,b; Harcourt & Perkin 2013). Harcourtin ja Nashin artikkeleissa laji oli vielä nimetty P. zanzibaricukseksi, mutta tutkimus oli osoittamassa, että laji ei ollut P. zanzibaricus vaan P. cocos.
Dianin ja Gedin metsät ovat 40 kilometrin päässä Mazerazista, josta P. cocoksen lajimäärityksessä 1912 käytetyt yksilöt olivat kerätty. Thomas Butynski ja Yvonne de Yong kävivät Mazerasissa 2004 määrittämässä metsän pikkugalagoiden lajin, ja varmistivat että laji on P. cocos. Siis sama laji kuin Dianin ja Gedin metsissä.
Aiemmin julkaistujen tieteellisten artikkelien lukeminen voi tuntua hankalalta, sillä lajien nimet ovat vaihtuneet, ja myös suvun nimi on vaihtunut.
P. cocos oli P. zanzibaricus, tai jokin muu vuoteen 2006 saakka. Butynski et al. (2006) artikkelista saakka P. cocos on saanut pitää lajistatuksensa. Tämä lajistatus perustui pitkälti lajityypilliseen kutsuhuutoon, joka on selvästi erilainen kuin P. zanzibaricuksella. Lajin englanninkielinen nimi vaihtui jälleen viime vuonna, kun Kenya coast dwarf galago lajinimestä pudotettiin dwarf pois IUCN.n arvioinnissa. Siten lajin englanninkielistä nimeä ei voi pitää vakiintuneena.
Pikkugalagoiden lajieroja on etsitty nenän ja pään alueen värityksestä,vatsan ja selän värityksestä korvien pituudesta, ruumiinkoosta, hännän värityksestä ja pituudesta. Ongelmana on että populaatioiden sisällä on lähes yhtä paljon vaihtelua kuin lajien välillä. Ääntely on yksiselitteisempi tapa tunnistaa lajeja.
Kenian rannikkopikkugalagon (P. cocos) elinalueet
Kenian rannikkopikkugalagoa (P.cocos) tavataan ikivihreissä alankometsissä Kenian rannikolla, ja myös Tana jokea ylävirtaan seuraillen. Etelässä elinalue rajautuu Mgambon metsään Tansanian puolella ja koillisessa Itäisen Usambarara vuorten alarinteille (Harcourt & Perkin, 2013). Kenian rannikkopikkugalagoa tavataan 350 metrin korkeuteen saakka merenpinnasta.
P. cocos on näistä rannikolla elävistä lajeista pohjoisin, P. zanzibaricus keskimmäinen ja P. granti eteläisin laji. On mahdollista että P. cocos ja P. zanzibaricus elävät samoissa metsissä muutamissa metsissä Itäisillä Usambara vuorilla ja pohjoisessa Tansanian rannikkokaistaleella (Butynski et al. 2006).
Miksi pikkugalagolajeja tavataan niin paljon suppealta alueelta?
Ilmaston ja kasvillisuuden muutokset viiden viimeisen vuoden aikana johtivat laajojen metsien katoamiseen Itäisestä Afrikasta. Tämä sai aikaan myös hyppäyksen ihmisen evoluutiossa, ihmisen sopeutuessa elämään kuivemmalla ja kuumemmalla savannilla. Jäljelle jääneet metsät olivat eristäytyneitä laikkuja Itäisillä Kaarivuorilla, joista metsien lajisto sai turvapaikkansa. Nämä metsät ovat noin 30 miljoonaa vuotta vanhoja. Metsien hämmästyttävä monimuotoisuus on kokenut kovia erityisesti viimeisen sadan vuoden aikana, jolloin metsät on miltei hävitetty.
Itäisten Kaarivuorten metsät yhdessä Itä-Afrikan rannikon alankometsien kanssa muodostaa Zanj alueen, jossa on poikkeuksellisen monimuotoinen eliömaailma. Tällä alueella tulee olla kaikkein korkein suojeluarvo (Masters et al. 2017).
Pikkugalagoiden tutkijoita
Tässä joitakin tutkijoita, jotka ovat tehneet pikkugalagotutkimusta Itä-Afrikassa:
Simon Bearder, Thomas Butynski, Andrew Perkin, Yvonne de Yong,Magdalena Svensson, Caroline Harcourt, Leanne Nash, Paul Honess, Judith Masters, Anna Nekaris
Öinen pikkugalagotutkimus on vaikeaa, siten pikkugalagoista tiedetäänkin hämmästyttävän vähän verrattuna useimpiin muihin kädellisiin.
Pikkugalagot ovat kaikkialla Afrikassa vähenemässä niiden elinalueiden pienentyessä jatkuvasti. Monet Paragalago lajit ovat erityisen herkkiä, sillä ne vaativat alkuperäismetsää selviytyäkseen.
Lähteet:
Bearder SK. 1999. Physical and social diversity among nocturnal primates: A new view based on long term research. Primates 40:267–282. DOI: 10.1007/BF02557715.
Butynski TM, de Jong YA, Perkin AW, Bearder SK, Honess PE. 2006. Taxonomy, Distribution, and Conservation Status of Three Species of Dwarf Galagos (Galagoides) in Eastern Africa. Primate Conservation 21:63–79. DOI: 10.1896/0898-6207.21.1.63.
Harcourt CS, Nash LT. 1986a. Social organization of Galagos in Kenyan coastal forests: I.Galago zanzibaricus. American Journal of Primatology 10:339–355. DOI: 10.1002/ajp.1350100406.
Harcourt CS, Nash LT. 1986b. Species differences in substrate use and diet between sympatric galagos in two Kenyan coastal forests. Primates 27:41–52. DOI: 10.1007/BF02382521.
Harcourt CS, Perkin AW. 2013. Galagoides cocos Kenya Coast Dwarf Galago (Diani Dwarf Galago). In: Mammals of Africa. Bloomsbury,.
Masters JC, Génin F, Couette S, Groves CP, Nash SD, Delpero M, Pozzi L. 2017. A new genus for the eastern dwarf galagos (Primates: Galagidae). Zoological Journal of the Linnean Society 181:229–241. DOI: 10.1093/zoolinnean/zlw028.
Pozzi L, Penna A, Bearder SK, Karlsson J, Perkin A, Disotell TR. 2020. Cryptic diversity and species boundaries within the Paragalago zanzibaricus species complex. Molecular Phylogenetics and Evolution 150:106887. DOI: 10.1016/j.ympev.2020.106887.
Rosti H, Rikkinen J, Pellikka P, Bearder S, Mwang’ombe J. 2020. Taita Mountain dwarf galago is extant in the Taita Hills of Kenya. Oryx 2020:151–153. DOI: https://doi.org/10.1017/S003060531900142X.
Svensson MS, Bersacola E, Mills MSL, Munds RA, Nijman V, Perkin A, Masters JC, Couette S, Nekaris KA-I, Bearder SK. 2017. A giant among dwarfs: a new species of galago (Primates: Galagidae) from Angola: Svensson et al. American Journal of Physical Anthropology 163:30–43. DOI: 10.1002/ajpa.23175.
Animals of Taita, Kenya 