Ngangaon metsä on vain 1.2 neliökilometriä ja varsin kapea. Metsässä elää pikkugalagoja ja puutamaaneja, jotka ovat sukupuuton partaalla.
Ngangaon metsän kasvattaminen ja myös metsän ympärillä olevien ihmisten huomioiminen suojelutyössä on välttämätöntä, jotta lajit voidaan pelastaa sukupuutolta.
Suojeluprojektista kertova video
Projektin toimintaidea:
Kukin Ngangaota ympäröivä koulu istuttaa noin 500 puuta. Oppilaat hoitavat istutuksen ja he myös kastelevat puita kuivalla kaudella.
Oppilaille pidetään luonto-tiede-ympäristökasvatusta, ja järjestetään retkiä Ngangaon metsään ja myös savannien luonnonsuojelualueille, jossa he pääsevät näkemään Afrikan isoja nisäkkäitä, kuten norsuja ja kirahveja.
Taitavuorten nuorille tämä yhteistyö ja opetus on tärkeää, innostavaa ja kiehtovaa, sillä heillä ei ole ollut mitään vastaavaa aiemmin.
Tämä projekti on syntynyt pitkän mietinnän ja viiden vuoden kehittelyn tuloksena. Projektia koordinoidaan Taitavuorilla Helsingin yliopiston Taitan tutkimusaseman kautta.
Mikäli vain istutettaisiin puita, sillä ei saavutettaisi mitään, sillä puut kuolisivat ennen kuin ne ehtisivät kasvaa tarpeeksi suuriksi selviytyäkseen. Puita täytyy kastella kuivalla kaudella.
Toinen tärkeä seikka on kasvattaa ihmisten ymmärrystä luonnon vuorovaikutussuhteista. Siitä, miten tärkeitä luonnonvaraiset puut ovat ympäröivälle luonnolle, ja miten vastapalveluksena heillä on sateita, ja hedelmällistä maata mitä viljellä.
Monilla alueilla Keniassa luonnonvaraiset puut hakattu pois ja ne on korvautunut maanviljelyksellä, joka sittemmin on jouduttu lopettamaan maaperän köyhdyttyä ja kuivuuden vuoksi. Samoin laajoilla alueilla alkuperäiset puulajit on korvattu eksoottisilla puilla kuten eukalyptuksella, männyllä, sypressillä, jotka imevät maaperästä kaikki ravinteet, palavat helposti ja lisäävät kuivuutta.
Projektin tavoitteena on kasvattaa Ngangaon metsän kokoa. Sillä on suoraan merkitystä pikkugalagojen ja puutamaanien levinneisyyteen. Mutta samalla tämä kasvava metsäalue toimii tuhansien muiden lajien elinympäristönä.
Näin voit auttaa:
Ensimmäisenä vuonna tuen määrä on 600 euroa/koulu, tällä rahalla hankitaan istutettavat puut.
Seuraavina vuosina tuen määrä on 400 euroa, tällä summalla rahoitetaan 50 oppilaan retki savannin luonnonsuojelualueelle.
Kussakin koulussa järjestetään kuukausittain luontoon, tieteeseen ja ympäristöön liittyvää opetusta ja retkiä. Tätä järjestävät tutkimusaseman työntekijät, sekä Taitavuorilla tutkimusta tekevät tutkijat.
Projektin johtaminen Suomesta: Hanna Rosti, Helsingin yliopisto
Projektin johtaminen Taitalla: Benson Lombo, Taitan tutkimusasema
Projektin rahoituksen koordinointi: Miltone Kimori, Taitan tutkimusasema
Ota yhteyttä!!
Voimme rakentaa yhdessä kullekin sopivan muodon auttaa!!!
Hanna Rosti hanna.z.rosti(at)helsinki.fi
Puiden istutusta Shimbon koulussa yhteistyönä Taitan tutkimusaseman henkilökunnan ja tutkijoiden kanssa.
Pikkugalagot Mbolololla ja Ngangaossa saattavat olla uusi laji tieteelle.
Pikkugalagot ovat pieniä kädellisiä. Ne kuuluvat puoliapinoihin kuten Madagasgarilla elävät makit.
Sekä Ngangao, että Mbololo ovat vuorten huippuja. Näitä huippuja ympäröivissä metsissä pikkugalagot ovat olleet eristyksissä toisistaan ja muista populaatioista 0,9-2 miljoonaa vuotta.
Mbololo vuoren pikkugalago pilvisessä trooppisessa metsässään
Siinä on hyvin aikaa kehittyä omaksi lajikseen.
Pikkugalagot ovat kryptisia, eli eri lajit näyttävät hyvin samanlaisilta. Ulkonäön perusteella niitä on vaikea erottaa toisistaan.
Pikkugalagoissa on kokoeroja. Mbolololla elävä pikkugalago on selvästi isompi kuin Ngangaossa elävä. Ja Ngangaossa elävä pikkugalago on isompi kuin rannikolla elävä Kenian rannikkopikkugalago (Paragalago cocos).
Rannikon pikkugalago, kuvattu Diani Beachillä olevassa metsässä
Mbololon, Ngangaon ja rannikon pikkugalagoiden äänteet eroavat toisistaan jonkin verran.
Pikkugalagot ovat hyönteissyöjiä. Ne elävät perheryhminä.
Ne etsivät hyönteisiä öisin yksin ja perheryhmän jäsenet kutsuvat välillä toisiaan, johon muut vastaavat. Näin pikkugalagot tietävät missä muut ovat menossa.
Aamuisin kokoonnutaan yhteen. Ryhmän johtaja kutsuu kaikkia, joskus eläimet laulavat yhdessä. Sen jälkeen ne menevät puun sisällä olevaan onkaloon yöksi.
Ngangaossa pikkugalagoita on jäljellä vain noin 10 yksilöä. Tiedämme tämän sillä olemme jäljittäneet niitä jo neljän vuoden ajan. Ngangao on kooltaan vain 1,2 km2.
Mbololon metsässä pikkugalagoita on enemmän, ehkä noin 100 yksilöä. Tarkka arviointi on mahdotonta, sillä Mbololon rinteet ovat niin jyrkät ettei niitä voi järjestelmällisesti tutkia.
Google Earth kartta, jossa näkyy Ngangao, Mbololo ja rannikon Shimba Hills suojelualue. Nganagao ja Mbololo kuuluvat Taitavuoriin, niitä ympäröi suuri Tsavon luonnonsuojelualue.Miltei kaikki metsät on Taitavuorilta hakattu maanviljelyksen ja puuplantaasien tieltä. Jäljellä olevat metsät ovat vuorten huippujen ympärillä ja niin jyrkkiä, ettei niitä ole voitu ottaa viljelyskäyttöön.
Pikkugalagot eivät voi siirtyä metsästä toiseen, sillä ne eivät voi ylittää viljelyksiä.
Pikkugalagot voivat laskeutua maahan, mutta yleensä ne vain pikaisesti käyvät maassa ja hyppäävät pikaisesti takaisin puuhun.
Miten testi meni? Voit lähettää vastauksesi kuvana osoitteeseen hanna.z.rosti(at)helsinki.fi
Mutta ongelmana on se, että pikkugalagoita ei ole saatu pyydystettyä, ja DNA näyte puuttuu.
Pikkugalago Mbololon metsästä. Vaalea väri kuvassa johtuu siitä että yöllä metsä on pilven peitossa.
Pikkugalagot ovat erittäin nopeita, ne liikkuvat hyppimällä.
Pikkugalagot ovat hyönteissyöjiä, ja trooppisessa metsässä niillä on paljon ruokaa tarjolla. Olemme huomanneet että arat pikkugalagot välttävät loukkuun joutumista tehokkaammin kuin mikään muu eläin vuoristometsässä.
Mitä eroja Taitan pikkugalagopopulaatioilla on verrattuna Kenian rannikolla tavattavaan rannikkopikkugalagoon?
Ääntely. Nganagaon ja Mbololon pikkugalagojen ääntely eroaa selvästi rannikon galagoista. Eroa on myös Ngangaon ja Mbololon välillä. Se ei ole mikään ihme, sillä Ngangao ja Mbololo ovat olleet toisistaan eristyksissä 900 000 vuotta.
Koko. Mbolololla elävä pikkugalago on selvästi suurempi kuin Ngangaon pikkugalago. Ngangaon pikkugalago on taas selvästi suurempi kuin rannikon pikkugalago. Vuorilla elävät lajit ovat siis suurempia kuin alangolla.
Elinympäristö. Ngangaon ja Mbololon pikkugalagot elävät metsän sisäosissa ja välttelevät ihmistä. Vaikka alue on tiheästi asuttu, ihmiset saivat tietää pikkugalagojen olemassa olosta vasta meidän tutkimuksiemme myötä. Rannikkopikkugalagoa tavataan myös ihmisten puutarhoista ja kookospalmuista, siitä on peräisin myös rannikon pikkugalagon latinalainen nimi Paragalago cocos. Ngangaossa pikkugalagot elävät 1700-1950 metrin korkeudella merenpinnasta ja Mbolololla 1500-1600 m.
On todennäköistä että vuorilla elävät populaatiot ovat relikti – jäännöspopulaatioita joskus laajemmalle levinneestä pikkugalagopopulaatiosta. Mutta ovatko ne kehittyneet omaksi lajikseen?
Miksi lajistatuksella on merkitystä?
Kun lajia ei tunneta, sen suojeluun on vaikea saada hankittua rahoitusta. Mikäli Taitan pikkugalagot tunnistettaisiin, ne saisivat paljon huomiota tiedotusvälineissä. Tämä huomio voisi toivottavasti johtaa lajien tehokkaampaan suojeluun. Lisäksi erittäin köyhällä alueella, jokainen matkailija vaikuttaa paikallisten haluun suojella luontoa positiivisesti.
Kuinka kauan populaatiot ovat olleet eristyneinä toisistaan?
Ngangao ja Mbololo ovat olleet eristyneinä toisistaan noin 900 000 vuotta. Ja yhteys rannikolla eläviin pikkugalagoihin on katkennut noin kaksi miljoonaa vuotta sitten. Siinä on ollut hyvin aikaa sopeutua elinympäristöön ja kehittyä omaksi lajikseen.
Voivatko Taitan pikkugalagot kuolla sukupuuttoon?
Kyllä. Ngangaossa on jäljellä noin 10 pikkugalagoa. Mbolololla pikkugalagoja on ehkä noin 100. Mbololon jyrkät rinteet estävät tarkemman populaatiokoon arvioinnin. Näin pienet populaatiot ovat alttiita sukusiitokselle, sairauksille ja sattumille.
Miten lajit voitaisiin pelastaaa sukupuutolta?
Tarvittaisiin uutta rahoitusta ja panostusta DNA näytteiden hankintaan.
Ngangaon ja Mbololon metsien suojelu ja niiden pinta-alan kasvattaminen on kriittisen tärkeää pikkugalagoiden tulevaisuuden varmistamiseksi.
Taitavuorten pikkugalagoNgangaonmetsästä
Pikkugalagoiden lajistatuksen voi selvittää vain tutkimalla niiden DNA:ta. Pikkugalagot näyttävät hyvin samanlaisilta. Voit testata tunnistatko itse eri pikkugalagot tästä
Kenian rannikkopikkugalago (Paragalago cocos), Diani Beach, Mombasa, Kenya
Metsät pienenivät ja jäivät kuin savannien ympäröimiksi saariksi
Noin viisi – kolmr miljoonaa vuotta sitten vaihtelevat kuivien jaksojen kaudet Itä-Afrikassa johtivat laajojen metsien muuttumiseen savanneiksi. Nämä muutokset seurailivat jääkausia, vaikkei Afrikassa jäätymistä laajemmassa mittakaavassa tapahtunutkaan.
Jäljelle jääneet metsät jäivät eristyksiin toisistaan, niitä ympäröi kuiva savanni jota metsien lajit eivät voineet ylittää. Metsiä jäi Eastern Arc Vuorien huipuille ja rannikon kosteammille alangoille.
Itäisessä Afrikassa kuivumisen seurauksena metsiä jäi vain Itäisten Kaarivuorten rinteille ja huipuille. Huippuja ympäröi savanni, jota metsissä elävät lajit eivät voi ylittää.
Metsien isolaatio johti Itä-Afrikan metsien eläin- ja kasvilajien lajiutumiseen. Hyvin pieneltä alueelta Keniasta ja Tansaniassa tavataankin poikkeuksellisen suuri määrä lintu-, nisäkäs-, sammakko- ym. lajeja. Tämä alue on yksi maailman biodiversiteetin Hot Spot aluesta.
Pikkugalagoiden lajiutuminen
Pikkugalagot ovat yöeläimiä, enimmäkseen hyönteissyöjiä, pieniä (alle 150g) ja ketteriä hyppijöitä. Jotkut lajit ovat hyvin arkoja ja vaikeasti löydettäviä. Siten Taitavuorten pikkugalagotkin saattoivat elää pienissä metsäsaarekkeissa pitkään ihmisten tietämättä niistä lainkaan.
Galagot ovat puoliapinoita kuten makit Madagasgarilla ja tarsierit Aasiassa. Puoliapinat ovat kädellisiä, mutta niitä pidetään ns. ”vähemmän kehittyneinä” kuin muita kädellisiä. Lemurit, lorit, tarsierit ja galagot ovat puoliapinoita.
Afrikassa kaikki puoliapinat ovat galagoita ja yöeläimiä. Ilmeisesti kilpailu muiden kädellislajien kanssa on johtanut niiden yöaktiivisuuteen.
Pikkugalagoiden taksonomia, lajintunnistus, on ollut tutkijoille haastavaa. Nämä yöaktiiviset lajit ovat kryptisiä, eli eri lajit näyttävät keskenään samanlaisilta. Öisessä metsässä eri lajit tunnistavat toisensa kutsujen perusteella, eivät ulkonäön perusteella (Bearder 1999).
Pitkän matkan kutsuhuudot ovat helpoin tunnistaa lajit toisistaan, sillä kullakin lajilla on oma tunnusomainen kutsuhuuto. Pikkugalagot käyttävät näitä kutsuhuutoja aamuisin ryhmän kokoontuessa yön ruuanetsinnän jalkeen ja illalla ennen hajaantumista metsään. Kutsuhuutoja käytetään myös yönaikana, huudoilla ylläpidetään yhteyttä ryhmän jäseniin.
Pikkugalagoiden taksonomia perustui aluksi museoihin kerättyihin kuolleisiin yksilöihin. Myöhemmin taksonomia perustui myös kutsuhuutojen analysointiin, lajien käyttäytymisen ja eliömaantieteelliseen tutkimukseen. Viime vuosina DNA tutkimus on tuonut paljon lisätietoa pikkugalagoiden taksonomiasta (Pozzi et al. 2020).
Suku – Paragalago (2017) Itäisen Afrikan pikkugalagot
Pikkugalagoiden, suku Galagoides uudelleenarvioitiin vuonna 2017 (Masters et al. 2017). Tutkimus perustui genetiikan, ääntelyn ja morfologian vertailuun. Tutkimuksen perusteella suku Galagoides jaettiin kahtia, ja Itä-Afrikan pikkugalagoiden suvun nimeksi tuli Paragalago. Galagoides suku koostuu kolmesta lajista, jotka elävät varsin laajalla alueella Länsi-Afrikassa. Lajit ovat G. demidoff,G. thomasi ja G. kumbirensis. G. kumbirensis löydettiin Angolasta ja kuvattiin lajina vasta vuonna 2017 (Svensson et al. 2017).
Uuteen Paragalago sukuun kuuluu, tällä hetkellä, viisi lajia. Nämä lajit ovat Kenian rannikkopikkugalago (P. cocos), Zanzibarin pikkugalago (P. zanzibaricus),Mosambicin pikkugalago (P. granti), vuoristopikkugalago (P. orinus) ja Rondon pikkugalago (P. rondoensis).
On mahdollista, että lajeja on enemmänkin, sillä monet populaatiot ovat olleet pitkään eristyneinä. Syvällisempää pikkugalagotutkimusta ei ole tehty kovinkaan paljoa, Taitavuorten pikkugalagojakaan ei ole tutkittu ennen nyt alkanutta tutkimustamme. Koska Taitavuorten pikkugalago saattaa olla P. cocos (Rosti et al. 2020), Kenian rannikkopikkugalago, tämä artikkeli keskittyy erityisesti P. cocos lajin taksonomiaan.
Taitavuorten pikkugalagolaji on edelleen arvoitus. Se kuulostaa Kenian rannikkopikkugalagolta, mutta elää täysin erilaisessa elinympäristössä vuorten huipuilla.
Rajat lajien välillä eivät ole yksinkertaisia, ja tutkimuksissa täytyy yhdistää tutkimustuloksia morfologiasta, käyttäytymisestä, akustisesta kommunikaatiosta, eliömaantieteestä ja genetiikasta. Jokaisen populaation suojelu on tärkeää, mutta lajin tunnistus voi auttaa saamaan lisää resursseja suojeluun. Suojelutoimet kohdennetaan helpommin lajeihin, jotka ovat uhanalaisia Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN punaisessa kirjassa. Siten oikea uhanalaisuusluokitus saattaa pelastaa populaation sukupuutolta.
Paras tietolähde pikkugalagoihin (ja muihinkin Afrikan eläimiin) on Mammals of Africa sarja (MOA) (2013), ja pikkugalagot löytävät osasta II. Kunkin lajin ääntelyä voi kuunnella Wildsolutionsin nettisivuita. Tämä sivusto on Eastern Africa Primate Diversity and Conservation Program, jota ylläpitävät tutkijat ja luonnonsuojelijat Thomas Butynski ja Yvonne de Yong.
Paragalagolajien elinalueet ja painot lyhyesti (Names IUCN 2019)
P. cocos: Kenian rannikkopikkugalago, Kenya coast galago, coast of Kenya, 138-150 g.
P. zanzibaricus: Zanzibarin pikkugalago, Zanzibar dwarf galago, lowland forests at the coast of Tanzania, 118-195 g.
P. zanzibaricus zanzibaricus: Zanzibar island, saarella elävät yksilöt ovat pienempiä
P. zanzibaricus udzunwensis: Matundu dwarf galago, useat Tansanian alankometsät lähellä rannikkoa
P. granti: Mosambicin pikkugalago, Wozambique dwarf galago, eteläinen Tanzania, Malawi, Zimbabwe ja Mosambique, 165 g.
P. orinus: Vuoristopikkugalago, Mountain dwarf galago, Uzzungwa ja Uluguru vuoret Tansania, 74,98 g. Yksi maailman 25 uhanalaisimmasta kädellisestä IUCN:n ja IPS:n mukaan.
P. rondoensis: Rondon pikkugalago, Rondo dwarf galago, tavataan kuudesta eristyneestä alankometsän saarekkeesta Tansanian rannikolla, 60-73g.
P. cocos, Kenya coast galago, nimeämisen historia
Thomas Butynski kollogoineen kirjoitti yhteenvetoartikkelin Itä-Afrikan pikkugalagoiden taksonomiasta (Butynski et al. 2006). Siihen aikaan itäistenkin lajien suku oli Galagoides, selvyyden vuoksi käytän tässä kuitenkin sukua Paragalago.
Edmund Heller nimesi lajin 1912, Galago moholin alalajina. Hän keräsi 10 yksilöä Mazerasista Keniasta. Habitaatti, josta eläimet pyydystettiin oli matalampaa pusikkoa ja kookospalmuja.
P. cocos nostettiin omaksi lajikseen Elliotin toimesta 1913. Pitkän aikaa lajia kuitenkin pidettiin käytännössä Galago gallarumin alalajina (Galago gallarum cocos) tai Zanzibarin pikkugalagon alalajina (P. zanzibaricus cocos).
P. cocoksen käyttäytymistä, ääntelyä ja ekologiaa tutkittiin perusteellisesti Dianin ja Gedin metsissä Keniassa (Harcourt & Nash 1986a,b; Harcourt & Perkin 2013). Harcourtin ja Nashin artikkeleissa laji oli vielä nimetty P. zanzibaricukseksi, mutta tutkimus oli osoittamassa, että laji ei ollut P. zanzibaricus vaan P. cocos.
Dianin ja Gedin metsät ovat 40 kilometrin päässä Mazerazista, josta P. cocoksen lajimäärityksessä 1912 käytetyt yksilöt olivat kerätty. Thomas Butynski ja Yvonne de Yong kävivät Mazerasissa 2004 määrittämässä metsän pikkugalagoiden lajin, ja varmistivat että laji on P. cocos. Siis sama laji kuin Dianin ja Gedin metsissä.
Aiemmin julkaistujen tieteellisten artikkelien lukeminen voi tuntua hankalalta, sillä lajien nimet ovat vaihtuneet, ja myös suvun nimi on vaihtunut.
P. cocos oli P. zanzibaricus, tai jokin muu vuoteen 2006 saakka. Butynski et al. (2006) artikkelista saakka P. cocos on saanut pitää lajistatuksensa. Tämä lajistatus perustui pitkälti lajityypilliseen kutsuhuutoon, joka on selvästi erilainen kuin P. zanzibaricuksella. Lajin englanninkielinen nimi vaihtui jälleen viime vuonna, kun Kenya coast dwarf galago lajinimestä pudotettiin dwarf pois IUCN.n arvioinnissa. Siten lajin englanninkielistä nimeä ei voi pitää vakiintuneena.
Pikkugalagoiden lajieroja on etsitty nenän ja pään alueen värityksestä,vatsan ja selän värityksestä korvien pituudesta, ruumiinkoosta, hännän värityksestä ja pituudesta. Ongelmana on että populaatioiden sisällä on lähes yhtä paljon vaihtelua kuin lajien välillä. Ääntely on yksiselitteisempi tapa tunnistaa lajeja.
Kenian rannikkopikkugalagon (P. cocos) elinalueet
Kenian rannikkopikkugalagoa (P.cocos) tavataan ikivihreissä alankometsissä Kenian rannikolla, ja myös Tana jokea ylävirtaan seuraillen. Etelässä elinalue rajautuu Mgambon metsään Tansanian puolella ja koillisessa Itäisen Usambarara vuorten alarinteille (Harcourt & Perkin, 2013). Kenian rannikkopikkugalagoa tavataan 350 metrin korkeuteen saakka merenpinnasta.
P. cocos on näistä rannikolla elävistä lajeista pohjoisin, P. zanzibaricus keskimmäinen ja P. granti eteläisin laji. On mahdollista että P. cocos ja P. zanzibaricus elävät samoissa metsissä muutamissa metsissä Itäisillä Usambara vuorilla ja pohjoisessa Tansanian rannikkokaistaleella (Butynski et al. 2006).
Miksi pikkugalagolajeja tavataan niin paljon suppealta alueelta?
Ilmaston ja kasvillisuuden muutokset viiden viimeisen vuoden aikana johtivat laajojen metsien katoamiseen Itäisestä Afrikasta. Tämä sai aikaan myös hyppäyksen ihmisen evoluutiossa, ihmisen sopeutuessa elämään kuivemmalla ja kuumemmalla savannilla. Jäljelle jääneet metsät olivat eristäytyneitä laikkuja Itäisillä Kaarivuorilla, joista metsien lajisto sai turvapaikkansa. Nämä metsät ovat noin 30 miljoonaa vuotta vanhoja. Metsien hämmästyttävä monimuotoisuus on kokenut kovia erityisesti viimeisen sadan vuoden aikana, jolloin metsät on miltei hävitetty.
Itäisten Kaarivuorten metsät yhdessä Itä-Afrikan rannikon alankometsien kanssa muodostaa Zanj alueen, jossa on poikkeuksellisen monimuotoinen eliömaailma. Tällä alueella tulee olla kaikkein korkein suojeluarvo (Masters et al. 2017).
Pikkugalagoiden tutkijoita
Tässä joitakin tutkijoita, jotka ovat tehneet pikkugalagotutkimusta Itä-Afrikassa:
Simon Bearder, Thomas Butynski, Andrew Perkin, Yvonne de Yong,Magdalena Svensson, Caroline Harcourt, Leanne Nash, Paul Honess, Judith Masters, Anna Nekaris
Öinen pikkugalagotutkimus on vaikeaa, siten pikkugalagoista tiedetäänkin hämmästyttävän vähän verrattuna useimpiin muihin kädellisiin.
Pikkugalagot ovat kaikkialla Afrikassa vähenemässä niiden elinalueiden pienentyessä jatkuvasti. Monet Paragalago lajit ovat erityisen herkkiä, sillä ne vaativat alkuperäismetsää selviytyäkseen.
Lähteet:
Bearder SK. 1999. Physical and social diversity among nocturnal primates: A new view based on long term research. Primates 40:267–282. DOI: 10.1007/BF02557715.
Butynski TM, de Jong YA, Perkin AW, Bearder SK, Honess PE. 2006. Taxonomy, Distribution, and Conservation Status of Three Species of Dwarf Galagos (Galagoides) in Eastern Africa. Primate Conservation 21:63–79. DOI: 10.1896/0898-6207.21.1.63.
Harcourt CS, Nash LT. 1986a. Social organization of Galagos in Kenyan coastal forests: I.Galago zanzibaricus. American Journal of Primatology 10:339–355. DOI: 10.1002/ajp.1350100406.
Harcourt CS, Nash LT. 1986b. Species differences in substrate use and diet between sympatric galagos in two Kenyan coastal forests. Primates 27:41–52. DOI: 10.1007/BF02382521.
Harcourt CS, Perkin AW. 2013. Galagoides cocos Kenya Coast Dwarf Galago (Diani Dwarf Galago). In: Mammals of Africa. Bloomsbury,.
Masters JC, Génin F, Couette S, Groves CP, Nash SD, Delpero M, Pozzi L. 2017. A new genus for the eastern dwarf galagos (Primates: Galagidae). Zoological Journal of the Linnean Society 181:229–241. DOI: 10.1093/zoolinnean/zlw028.
Pozzi L, Penna A, Bearder SK, Karlsson J, Perkin A, Disotell TR. 2020. Cryptic diversity and species boundaries within the Paragalago zanzibaricus species complex. Molecular Phylogenetics and Evolution 150:106887. DOI: 10.1016/j.ympev.2020.106887.
Rosti H, Rikkinen J, Pellikka P, Bearder S, Mwang’ombe J. 2020. Taita Mountain dwarf galago is extant in the Taita Hills of Kenya. Oryx 2020:151–153. DOI: https://doi.org/10.1017/S003060531900142X.
Svensson MS, Bersacola E, Mills MSL, Munds RA, Nijman V, Perkin A, Masters JC, Couette S, Nekaris KA-I, Bearder SK. 2017. A giant among dwarfs: a new species of galago (Primates: Galagidae) from Angola: Svensson et al. American Journal of Physical Anthropology 163:30–43. DOI: 10.1002/ajpa.23175.
Animals of Taita, Kenya 